Käväisin päivänä eräänä vanhojen ystävien sekä vaimoni seurassa tutustumassa elokuvateattereiden tarjontaan ja suunnatessamme elokuvien jälkeiselle ruokailulle tapasin röyhkeän herrasmiehen vuosien takaa. Polteltuamme piipulliset siirryimme sisätiloihin vaihtamaan sivistyneesti kuulumisia ja kilpaa keksimään jotakin mielenkiitoista sanottavaa. Päivä toimi oivana muistutuksena sosiaalisten kontaktien ajoittaisesta viihdytysarvosta, Hollywoodin roskatarjonnasta ja turkkilaisten kebabinsinöörien läpimurroista.

Valitettavasti muistutuksiin sisältyi myös kylmä totuus elämän lyhykäisyydestä, maallisten rahavarojen rajallisuudesta ja niistä loputtomista menetetyistä mahdollisuuksista elämäni varrella. Milloin tulee se aamu vastaan kun peilin heijastusta ei voi enää paeta vaan on pakko niellä se karvas kalkki etten ole saanut puoleen vuosikymmeneen muuta aikaiseksi kuin rampauttavan masennuksen, ilkeän nikotiiniriippuvuuden ja röllövatsan?

Aloitin aikoinaan tupakoinnin salakähmäisesti stressin lievittämiseksi, siirryin satunnaisiin pikkusikareihin ja lopulta piiputteluun. Koska pyrin aina elämässäni äärimäisyyksiin, otin asiakseni löytää parhaat savut piippuuni, karsien kitkerät tuhnupurut ostoslistaltani. Jos on syntiä tehtävä, niin miksei sitten matkastaan nauttisi hyvissä mielin ja kaltaistensa seurassa?

Suunnitelmassani aistinautintojen maksimoinnissa olen kuitenkin ampunut itseäni jalkaan. Joka on kerran Niilin vettä juonut, ei voi janoaan enää muulla vedellä sammuttaa - minä totuin mitä mielyttävimpiin tupakkamerkkeihin joita Suomessa myydään vain muutamassa pikkuliikkeessä ja hinta on valitettavasti sen mukainen. Satunnainen tupruttelu ei kuitenkaan opiskelijabudjettia kaataisi, mutta jos jo viikon lopulla löytää itsensä raapimasta rasian viimeisiä puruja kasaan voi aivan oikeutetusti tuntea olonsa narkiksi joka imee roskiksen takana munaa jokapäivästä leipäänsä vastaan. Nom Nom.

Huomenna marssin lähimpään markettiin ostamaan paketillisen makeaa itsepetosta nikotiinilaastareiden merkeissä. Äidilläni oli tapana muistuttaa meitä lapsia ettei makeaa saa syödä mahan täydeltä, mutta koskapa kukaan meistä olisi elämästä mitään oppinut muuta kuin kantapäänsä kautta.

Kesä matelee hitaasti ja tuskallisen nihkeästi kohti syksyä, samoin kuin minä kohti lukiota. Päivät alkavat olla jo reilusti yli hellerajojen eikä nahkatakissa liikkuminen takaa muuta kuin henkilökohtaisen saunan ja eettisesti arveluttavan aromin lähimmäisille. Jääpaloja tulee pakastettua kerrallaan litroittain ja vanha tuuletinkin on löytänyt paikkansa tuuletusikkunaan teipattuna. Kokonaisuudessaan kesä tuntuu ja haisee kiehuneelta ja käyneeltä lihan ja ejakulaation sekoitukselta - tai sitten on vain aika vaihtaa työhuoneen roskis.

Jo otsikossa mainittu Tuska festivaali on myös jo aivan nurkan takana enkä ole vieläkään saanut yhtäkään seuralaista suostuteltua mukaani. Perjantai taitaa siis pitää sisällään kännisiä hevareita, puolituttuja vuosien takaa joiden olemassaolon aktiivisesti yritän unohtaa ja keskivertoisia bändejä joiden esiintymisestä on turha edes yrittää nauttia vieraan väkivaltaisessa ihmisjoukossa. Yhtenä vaihtoehtona olisi tietenkin myydä lippu porttien ulkopuolella, säästää rahat, juoda itsensä humalaan ja haastaa riitaa Jeesus Tulee! -bussin kansalaisten kanssa.

Ropecon on myös etsiytynyt kalenteriin ja perinteistä splatterselviytymiskauhun sekaista roolipeliä olen viimeiset viikot koittanut työstää pelautuskuntoon, mutta riittääkö minulla pelikuntoa pelauttajaksi? Keskiyön Espoosta kulkuyhteydet kotiin eivät kuitenkaan ole kehuttavat, olen toivottomasti liian vanha valvoakseni viikonlopun yli ja tuplasti liian vanha nukkuakseni makuupatjalla sadan hikisen nörtin vieressä.

Kesä on keskitysleiri ja minä olen liian vanha moiseen riettauteen. Koko aivomassani tuntuu hiljalleen poreilevan auringon paahteen alla enkä saa aikaan puserrettua kourallista järkeviä ajatuksia joista takoa nokkelaa tekstiä. Mikäli rahavarani sen sallisivat, laskisin kehoni joka kevät syväjäähän unelmoimaan ja ajastaisin munakellon kilistämään minut hereille tuossa syyskuun alussa.

Vaimoni siirtyi aamusella Nummelaan viettämään aikaa perheensä, lapsien ja kirkollisten menojen parissa, samalla kun itse vietin päiväni tutkien internetin tarjontaa, katsellen Sinkkuelämää -sarjan ensimäisen tuotantokauden ja poltellen pesällisen tupakkaa silloin tällöin.

Harkitsin jossain vaiheessa soittavani jollekin vanhoista kavereista mutta meedio minussa ennusti ihmisten järjestäneen viikonlopuksi ohjelmaa päidensä menoksi eikä tunnin varoitusaika sopisi kenenkään suunnitelmiin - ainakaan itse en tunnin varoajalla olisi lähtövalmiina nuoruuden seikkailuihin. Joten yksin siis, viihdyttämässä itseäni päivän verran. Onnistuin jopa välttämään poistumista ulko-ovelta kymmentä askelta kauemmaksi käydessäni syöpäkylvöllä.

Mutta onko tämä mitenkään huonoa elämää? -kysäisin itseltäni kun Sinkkuelämän kanavoimalta satunnaiselta masturbaatiolta kerkesin. Onko vuokra-asunto kesäisen Helsingin kyljessä muka paha paikka elää? Elämän jakaminen kauniin vaimon kanssa ei sekään ole mitään mistä valittaa. Intellektuelleja ystäviäkin tavoittaa nykyteknologian avuin vaivatta ja tuopposen ääressä ennalta sovittu tapaaminen voittaa monin verroin teini-iän improvisoidut sähellykset.

Toki jokaisella on aihetta valittamiseen. Vuokra-asunto voisi olla omistusasunto, sairaspäväraha palkkaa vakituisesta työstä ja jääkaapista voisi löytyä valon ja juuston lisäksi vaikkapa härkäin sisäfilepihvejä. Ihmiset voisivat olla kaikki kauniita ja kohteliaita eikä hylkeenpoikasia koskaan nuijittaisi.

Synkistely pitkäveteisestä iltapäivästä alkoi pian tuntumaan jo absurdilta. Hetkinen omaa aikaa ei taida ollakkaan vain keski-iän ylittäneiden voimavara vaan myös loistavaa polttoainetta mielikuvituksen rikastamalle luomistyölle, kuten kirjoittamiselle tai maalaamiselle. Ja... noh... myös sille casual masturbationille.

Eurovaalit ovat nyt kaikkien huulilla riippumatta siitä uskovatko voivansa maailman menoon vaikuttaa vaiko eivät. Lienee siis aika katsaista vaihtoehtoja joihin omalla äänivoimallaan voi vaikuttaa.

On tietenkin hyvä muistaa että Suomessa on käytössä suhteellinen vaalitapa, tarkoittaen että äänestäessäsi ehdokasta, äänestät oikeastaan ehdokkaan puoluetta. Puolueen saamat äänet lasketaan myöhemmin yhteen ja kovin äänimagneetti saa kaikki nämä äänet osakseen, toiseksi tullut puolet ja niin edelleen.

Tämän lisäksi puolueet voivat sitoa keskenään vaaliliiton jolloin näiden puolueiden saamat äänet lasketaan kaikki keskenään ja taas kovin mediahuora saa osakseen suurimman palan äänikakusta.

Sekavaako? Paras on vasta edessä.

Ottakaamme esimerkin tähden kohteeksemme sitoutumaton eurovaaliehdokas Mitro Repo. Jos sattumalta äänestät kyseistä herraa, jonka ei pitäisi kuulua puolueeseen, annat äänesi kuitenkin kristillisdemokraateille. Kristillisdemokraatit ovat puolestaan sopineet Perussuomalaisten kanssa vaaliliiton ja heidän riveistään löydät mm. tutun kasvon Veltto Virtasen jonka poliittisesta osaamisesta voi jokainen olla omaa mieltään.

Onko tässä tolkkua?

Jo omat yhteiskuntaopin tuntini unohtaneena olin etsiä itselleni sopivan ehdokkaan jostakin lukuisista internetin tarjoamista höpöhöpövaalikoneista - onneksi tarkistin kuitenkin ensin wikipedian. Taidan siis toteuttaa tuttua kaavaa ja topata piippuni, siirryn mielikuvitusparvekkeelleni ja katselen avuttomana kuinka maailma palaa.

Anarkisti neuvoo: Unohda vaalipäivä ja käytä säästämäsi matkakulut molotovin coctaileihin.

Herään yöllä vaimoni pelokkaaseen kuiskaukseen, "sä satutat mua". Tämä lause leikkaa läpi painajaisteni kuin terävin veitsi ja olen hetkessä hereillä. Toistuvat ja väkivaltaiset painajaiseni ovat pitäneet minua lähes halvaantuneessa tilassa jo jonkin aikaa ja tuntuvat imevän minusta ne vähäisimmätkin voimat mitä olen varastoinut.

Peruskoulu, josta painajaiseni usein kumpuavat, oli minulle yhdeksän vuotta päivittäistä helvettiä. Yhdeksän vuotta pelkoa ja kyyneliä, väkivaltaa ja yksinäisyyttä. Ei liene ihme miksi vielä aikuisiälläkin koen ylitsepääsemättömiä vaikeuksia kyseiseen laitokseen astumisessa vaikka paikkakunta ja ihmiset ovat jo aikaa sitten muuttuneet.

Minun demoneillani on ollut rikas maaperä jossa kasvaa ja kukoistaa.

Aamulla noustessani olen väsyneempi kuin illalla mennessäni nukkumaan. Päivisin saan aikaan kahta asiaa; jumittamista ja tupakointia. Kämppä näyttää perseeltä, kotityöt jäävät tekemättä ja ruokatarvikkeet kaupan hyllyille.

Kirjoitin aikaisemmin saavani voimia vahvoista väreistä, tunteista ja tilanteista, eläimellisestä seksistä, kaunokirjallisuuden klassikoista ja lämpimistä ystävyyssuhteista, kuumasta teestä ja kylmästä tuulesta. Masentuneena ja voimattomana muuttuvat vahvimmatkin värit ja tunteet harmaiksi, seksi ja kirjallisuus kiinnostavat kuin hatullinen paskaa, ystävien tapaamiseen ei riitä energiaa eikä kesän paahteessa tee maistu, kylmän tuulenkin siirryttyä aikaa sitten imperfektiin. Noidankehä on valmis.

Vaikka vuorokausirytmini onkin saatu taivutettua yhteiskuntaystävällisemmäksi, ei siitä ole juuri apua yhteiskunnan pysyttyä ennallaan. Jos et kouluttaudu et ole mitään, etkä siitä miksikään muutu. Ihminen muuttuu hampaattomaksi rattaaksi yhteiskunnan koneistossa, taakaksi sosiaalituelle ja luonnolle. Kuluttajaksi, muttei tuottajaksi.